Keski-ikäinen nainen kirjoittaa: Opettajuudesta
Keski-ikäinen nainen on pitkän linjan opettaja, ammatilainen Ratakadun armosta jo vuodesta 1992.
Keski-ikäinen nainen on nähnyt ja kokenut paljon matkallaan opettajuuteen.
Moni viisas rohvessoori ja tohtorisnainen tahi -miäs on kirjoittanut opettajuudesta kovinkin paljon viime aikoina. Osan keski-ikäinen nainenkin allekirjoittaa, osan ei.
Siitä on keski-ikäinen nainen täsmälti samaa mieltä, että silmiin on katseltava ja mukula kohdattava.
Ihan joka päivä ja hetki.
Opetettuaan lapsukaisia ja nuorisoa likemmälti 30 vuotta, on keski-ikäinen nainen yhäkin enemmälti huomannut yhden sortin seikan: Lapset janoavat huomiota ja kuuntelijaa.
Ihan sama mitä opetat, miten opetat, millä opetat tai mitä vempuloita ja vermeitä käyttelet. Lapsi on lapsi ja tahtoo aikuisen huomiota ja seuraa. Lapsi kaipaa juttukaveria ja turvallista aikuista, tarvittaessa reunaehtoja ja tiiliseinää, pehmusteilla.
Lapsi ja nuori haikailee ja kaipailee aikuista, joka kuuntelee ja ymmärtää, pysäyttää ja asettelee rajoja. On läsnä ja napakka. Sitä ei pidä pelätä aikuisena ja kasvattajana lainkaan. Tiedän, tiedän...ei ole aikaa ja pitäisi opettaa sejase asia silloinjasilloin...muttamutta...
Kun kohtaan entisiä oppilaita, nykyisiä isiä ja äitejä, rakennusmestareita, muusikkoja, tietotekniikkainsinöörejä, eläintenhoitajia, taiteilijoita, kassoja, kauppiaita, fysioterapeutteja, toimittajia, arkkitehteja jnejne... Eivät he muista, mitä opetin kieliopista tai matematiikasta. He muistavat, mitä olin ja miten heidät kohtasin. Eivät he aina pitäneet siitä, mitä sanoin, mutta myönsivät myöhemmin sen ymmärtäneensä.
Lyhyestä virsi kaunis: Opettaminen on sydämen asia, ihmisen kohtaamista ja välittämistä. Ihan joka päivä, ja silloinkin, kun rajusti hatuttaa. Tykkään sinusta, mutta en aina siitä, mitä teet.
Ollaan ihmisiksi ja huolehditaan toinen toisistamme.
terveisin Keski-ikäinen nainen ja opettaja
Keski-ikäinen nainen on nähnyt ja kokenut paljon matkallaan opettajuuteen.
Moni viisas rohvessoori ja tohtorisnainen tahi -miäs on kirjoittanut opettajuudesta kovinkin paljon viime aikoina. Osan keski-ikäinen nainenkin allekirjoittaa, osan ei.
Siitä on keski-ikäinen nainen täsmälti samaa mieltä, että silmiin on katseltava ja mukula kohdattava.
Ihan joka päivä ja hetki.
Opetettuaan lapsukaisia ja nuorisoa likemmälti 30 vuotta, on keski-ikäinen nainen yhäkin enemmälti huomannut yhden sortin seikan: Lapset janoavat huomiota ja kuuntelijaa.
Ihan sama mitä opetat, miten opetat, millä opetat tai mitä vempuloita ja vermeitä käyttelet. Lapsi on lapsi ja tahtoo aikuisen huomiota ja seuraa. Lapsi kaipaa juttukaveria ja turvallista aikuista, tarvittaessa reunaehtoja ja tiiliseinää, pehmusteilla.
Lapsi ja nuori haikailee ja kaipailee aikuista, joka kuuntelee ja ymmärtää, pysäyttää ja asettelee rajoja. On läsnä ja napakka. Sitä ei pidä pelätä aikuisena ja kasvattajana lainkaan. Tiedän, tiedän...ei ole aikaa ja pitäisi opettaa sejase asia silloinjasilloin...muttamutta...
Kun kohtaan entisiä oppilaita, nykyisiä isiä ja äitejä, rakennusmestareita, muusikkoja, tietotekniikkainsinöörejä, eläintenhoitajia, taiteilijoita, kassoja, kauppiaita, fysioterapeutteja, toimittajia, arkkitehteja jnejne... Eivät he muista, mitä opetin kieliopista tai matematiikasta. He muistavat, mitä olin ja miten heidät kohtasin. Eivät he aina pitäneet siitä, mitä sanoin, mutta myönsivät myöhemmin sen ymmärtäneensä.
Lyhyestä virsi kaunis: Opettaminen on sydämen asia, ihmisen kohtaamista ja välittämistä. Ihan joka päivä, ja silloinkin, kun rajusti hatuttaa. Tykkään sinusta, mutta en aina siitä, mitä teet.
Ollaan ihmisiksi ja huolehditaan toinen toisistamme.
terveisin Keski-ikäinen nainen ja opettaja
Kommentit
Lähetä kommentti